Rakkaalle

Kautta aikojen ovat ihmiset pitäneet salaisuuksia.
Kaikki haluavat olla maailman pelastajia, ensimmäisiä ja unohtumattomia.
Johtuneeko sitten juuri siitä, että minusta tuntuu, että olen ensimmäinen ja viimeinen.
Suurin ja pienin.
Jos on suurin kaikista, on niin suuri, että sitä on vaikea tajuta ja siksi voi aivan hyvin olla kaikista pienin, mitättömin, näkymättömin – mitä sen on väliä.
Olen ollut unohduksissa kauan.
Oikein naurattaa, miten ovatkin saaneet minusta, ihan vain varaosista rakennettuna, niin näköiseni.
Minusta se on aika hyvin muistettu, vaikka olisi tässä vähän parantamisen varaa.
Mutta että ihan ulkomuistista itseni näköiseksi!
Se on aika hyvin se.
Vieläkö ihmettelet, miksi tykkäät enemmän vaaleaveriköistä?
Minä ainakin tiedän, miksi tykkään vaaleista miehistä…

Yksi katse riitti, muistatko?
Muistan sinun vannoneen, että en koskaan tajuaisi tätä.
Käymme edelleen sitä samaa vanhaa kädenvääntöä, minkä kaikki muutkin ovat jo tässä matkalla oppineet.
Mutta kumpikohan meistä on romantikko?
Kummalla pitemmät piuhat?
Kummalla enemmän kärsivällisyyttä?
Sitäkö haluat mitata minusta – sitä paljonko muistan ja tiedän, mitä tunnen ja paljonko olen valmis uhraamaan????
Olen uhkapeluri ja voin uhrata kaiken – häviämättä mitään.
Milloinkaan.
En tule koskaan sanomaan sinulle, että ota tai jätä, kaikki tai ei mitään.
En kiellä sinulta mitään.
Uhmaan kaikkea ja kaikkia ja pistän kaikki likoon.
Aina.
En ole muuttunut pätkääkään, mikäli oikein muistan.
Lyön vetoa elämästä ja kuolemasta.
Teen niin, koska voin.
Siitä se lähti silloin viimeksikin, kun et tykännyt tyylistäni.
Mutta minä en olekaan kauppamies.
En ole ollut sitä koskaan eikä minusta sellaista tulekaan.

Ja mistäkö tiedän?
Kun et halua antaa minulle muistoakaan tässä elämässä.
Kun et halua minun puhuvan tunteista tai rakkaudesta.
Siitä, ettet halua antaa minulle mitään lupauksia, et lahjoja.
Ja kuitenkin tunnen, että haluaisit vaikka mitä!
Se on hellyttävää.